Mustasukkaisuutta

Luku 7. Mustasukkaisuutta

Sisällä mökissään Tarina vasta muisti, miksi alunperin oli ulkona käynyt. – Että jokin vielä saakin ajatukset niin sekaisin tässä iässä, Tarina hymähti ja alkoi tehdä järjestelyjä pihasiivousta silmällä pitäen. – Ihme, ettei kukaan pojista edes kysynyt, mitä Tarinan aitan katolle ja repeytyneelle puulle oli tapahtunut. Toisaalta, nämä kaverit ovat niin keskittyneet omiin touhuihinsa, ettei hän edes sen suuremmin ihmetellyt asiaa. Tarina haki eteisen komerosta suuren roskapussin, jonne aikoi kerätä oksat ja kattohuovan kappaleet. Puunsälät voisi polttaa varmaan saunan uunissa ja pihan voisi sitten haravoida pienemmästä roskasta. Harava seisoi mökin nurkalla jo valmiiksi – ruostumassa, hän hymähti, kun oli sen sateeseen eilen unohtanut. Kottikärryt hän oli hankkinut jo viime kesänä tänne muuttaessaan, sillä hän huomasi hyvin nopeasti, että kaiken käsin kantamiseen eivät voimat, eikä aikakaan aina riittäneet.

Tarina tepasteli aamupäivän tontillaan siivoillen ja sotkua taivastellen, mutta mielessä kaihersi jatkuvasti lisääntyvä ikävä Tareen. Tavallaan hän ihmetteli, että kun pojat olivat kaartaneet pihalta aamulla, hän oli lähes saman tien unohtanut koko vierailun ja jatkanut nopeasti töitään, kuin heitä ei olisi koskaan paikalle tupsahtanutkaan. Vielä vuosi sitten hän olisi ollut kuohuksissa tuosta vierailusta vielä monta päivää jälkeenkin päin. – Niin aika ja ajatukset muuttuvat, hän totesi itselleen ja hymyili helpottuneena. Nyt kaikki menneisyyden haamut oli pakattu sievästi, kuin roskat pihalta mustaan jätesäkkiin, eikä niitä pelastaisi mikään saunan uuniin joutumiselta. – Niin juuri teenkin! hän päätti. – Poltan kaiken entisen tänään ihan kirjaimellisesti. Olen minä vaan outo Tarina, hän iski silmää pihakeinun katolle istahtaneelle lokille, – vai mitä tuumii Herra Lokki. – Olisipa Tare nyt täällä, hän ajatteli kaihoisasti ja syventyi sitten haravan varteen nojaten miettimään, miten kaiken pitikin olla aina niin monimutkaista. Heillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet onnistua, niin paljon yhteistä heillä oli ja miten upeasti heidän ajatuksensakin kävivät yksiin. Heillä riitti juteltavaa aina tunti tolkulla, eikä hiljaiset hetketkään koskaan olleet tuntuneet vaivautuneilta. Tarina ihmetteli omaa tuuriaan, jos sitä nyt tuuriksi voisi sanoa, että tapaa täydellisesti itselleen sopivan miehen, jota ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä voisi koskaan saada omakseen.

– Miksi ei? Niin, miksi ei voisi…? Siinäpä se! Tarinan sisimmässä läikähti pienoinen mustasukkaisuuden aalto, vaikka hän oli alusta saakka päättänyt, ettei antaisi sen milloinkaan tuhota heidän onneaan. Aina silloin tällöin ajatukset kuitenkin karkasivat siihen tosiasiaan, että heidän yhdessäolonsa suurin este oli Taren entinen perhe – jos sitä nyt entiseksi voisi sanoa, sillä se asetti kovasti velvoitteita hänelle edelleen. Tietysti Tarina sen ymmärsi, eikä siitä koskaan valittanut, mutta itselleen hän myönsi olevansa välillä julmetun mustasukkainen siitä jaetusta ajasta, josta hän sai omat murusensa silloin tällöin. – Nyt olen kyllä epäoikeudenmukainen, hän korjasi heti ajatuksiaan. Tarehan tekee kaikkensa, etten tuntisi oloani laiminlyödyksi tai yksinäiseksi. Siitä en voisi häntä koskaan syyttää. Hän on ihana ja vastuuntuntoinen ihminen, ja juuri siksihän häntä niin paljon kunnioitan ja rakastan, Tarina ajatteli ja tunsi lämpimän ailahduksen sisällään.

Jotain vanhaa, tunnelmallista kappaletta hyräillen Tarina jatkoi haravointia, kunnes piha näytti taas siltä kuin ennen ukkosen ryminöintiä oli näyttänyt. Puuta hän ei voisi korjata. Aika näyttäisi, olisiko se tarpeeksi vahva elämään, vai olisiko senkin haavat liian syvät, että se enää korjaantuisi edes ajan avulla. Tarina tunsi lämmintä sympatiaa tuota koivuparkaa kohtaan, tietäen tarkkaan, miltä tuntuu haavoittua niin, ettei ole varma jaksaako enää nousta ja alkaa korjata vahinkoja. Nyt, tässä vaiheessa elämää Tarina oli erityisen kiitollinen siitä, että hänellä oli ollut tarpeeksi voimia nousta tuhkasta kerta toisensa jälkeen. Luovuttaminen ei kertakaikkiaan sopinut Tarinan elämänkatsomukseen, vaikka ajatus siitä oli monesti mielessä käynytkin. Hän rakasti elämää kuitenkin niin paljon, ettei halunnut minkään eteen tulevan sammuttaa elämänhaluaan, joka sai hänet luomaan uutta niin kuvaamalla, kirjoittamalla, kuin monella muullakin tavalla. Synkimpinä aikoina elämässään hän oli kirjoittanut sivykaupalla runoja, joita ei kuitenkaan koskaan ollut julkaissut. Jotkut harvat ystävät olivat osan niistä nähneet, mutta muutoin Tarina kirjoitti vain itselleen. Hän käytti niitä kaikkein raskaimpien tunteidensa purkamiseen, kun ei ymmärtäjää tai kuulijaa ollut saatavilla.

Kun piha viimein oli siivottu, Tarina päätti laittaa jotain pientä syötävää, ennen kuin ajelisi kylän kauppaan ja postittamaan jotain työhönsä liittyvää materiaalia. – Miksen poikkeaisikin samalla matkalla myös Kaijan luona kysäisemässä, oliko ukkonen säästänyt heidät suuremmilta vahingoilta, hän mietti. Juuri kun hän sai keittiössä lautasen pöytään, puhelin pärähti soimaan eikä Tarina voinut olla hymyilemättä, kun näytöllä vilkkui Taren nimi. Ehkä hän sittenkin pääsisi tulemaan, Tarina ajatteli toiveikkaana, – tai sitten hän vain halusi jutella asiasta enemmän, kun eilen illalla oli lähettänyt vain lyhyen viestin tulonsa peruuntumisesta.

– Tarina, Tarina sanoi puhelimeen ja kuuli tutun äänen pitkästä aikaa vastaavaan; – Hei muru! Anteeksi, että soitan vasta nyt. Eilen oli niin kova ukkonen, etten uskaltanut soittaa sinulle enää illalla. Miten voit? Tarina kertoi ukkosen tekemistä vaurioista, miettien samalla pitäisikö hänen kertoa aamullisesta vierailusta vai ei. Olisiko turhaa huolestuttaa miestä sellaisella asialla, joka oli tullut todettua eiliseksi, merkityksettömäksi, vai olisiko rehellisyyden nimissä kuitenkin mainittava käynnistä, ettei väärinkäsityksiä pääsisi missään vaiheessa syntymään, jos asia tulisi muuta kautta ilmi. Kysymystä edelleen mielessään pyöritellen, Tarina kysäisi kuin vaivihkaa heidän tapaamisensa peruuttamisen syytä. Tare kuulosti vähän vaivutuneelta, kuin ei olisi mielellään puhunut koko asiasta, mutta sanoi sitten; – Tuli pakollinen perheasia, joka on hoidettava juuri silloin. Olen todella pahoillani, kulta. hän lisäsi. – Tulisin, jos vain suinkin voisin. Yritän päästä mahdollisimman pian, mutta kohta alkaa lomakin ja silloin joudun varmasti tekemään monia rästiinjääneitä töitä myös perheen piirissä. – Ethän ole surullinen, kulta? hän kysyi pahoitellen. Tarina kuuli miehen äänestä, että hän oli oikeasti pahoillaan, joten hän päätti jälleen kerran sivuuttaa asian kaikella hienotunteisuudella, niin hyvin kuin vain osasi. – Ei se mitään, toisen kerran sitten. Ymmärrän kyllä. Tarina ei pystynyt kuitenkaan peittämään surumielistä äänensävyään ja Tare, joka tunsi hänet liiankin hyvin, tiesi heti, että huolimatta Tarinan sanoista, hän oli silti pettynyt ja surullinen. Ja miksei olisikin ollut? Hän rakasti tuota miestä kuin hullu, eikä ollut saanut olla hänen kanssaan, kuin hetken silloin tällöin. – Miksi elämän pitää olla niin julma? Näyttää ensin mitä voisi olla ja sitten tekee kaikkensa, ettei niin kävisi, hän mietti, mutta jatkoi samalla ääneen; – Älä sure kulta, ehditään me tapaamaan myöhemminkin. Tee mitä sinun täytyy ja mietitään sen jälkeen, milloin olisi sopiva ajankohta.

Sen sanottuaan, hän kuitenkin päätti kertoa myös aamun vieraistaan, sillä ehkä kaikkein parasta olisi osoittaa, että hänelläkin oli muuta elämää, eikä vain Tarella. Ettei hän vain kyynelsilmin istunut odottamassa prinssiään, vaan elämä jatkui jopa täällä metsän keskellä, pikkuruisen mökinkin liepeillä. Tarina tunsi pienen piston rinnassaan, sillä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan tehdä mitään kostonhengessä tai kiusatakseen, eikä hän oikeastaan sitä nytkään niin ajatellut, mutta ei hän myöskään aikonut ryhtyä samaan ”odotan täällä kiltisti jos sinulla olisi minullekin joskus aikaa” -leikkiin, jonka kierteessä naapurin Kaija oli elänyt jo vuosikausia. Pienoinen uhma nosti päätään Tarinan sisällä ja niinpä hän kertoi samantien koko aamullisen episodin Tarelle, miehen murahdellessa jotain epämääräistä aina väliin. Kun Tarina päätti kertomuksensa, oli hetken aivan hiljaista ja sitten Tare kysyi; – Jos hän vielä tulee ja tahtoisi olla kanssasi, mitä tekisit?

Tarina huokasi syvään ja kirosi omaa kiltteyttään, sillä hän ei voinut piinata rakastamaansa ihmistä yhtään enempää, vaan tunnusti avoimesti, ettei häntä kiinnostanut enää tippaakaan Pepen tapaaminen, ja sitäkin vähemmän mikään muu hänen kanssaan. – Sinä olet tärkein, Tarina totesi ja ajatteli, että Tare ja vain Tare ansaitsi niin suoran ja vilpittömän totuuden – tilanteesta huolimatta. Tarina tiesi, että Taren tunteet häntä kohtaan olivat aitoja, vaikka olosuhteet olivatkin hankalat. Miksi ihmeessä hän tekisi niistä enää yhtään ahdistavampia typerän mustasukkaisuutensa vuoksi. Ei hän tahtonut mitään pahaa Tarelle, eikä halunnut lisätä tämän tuskaa kiusoittelemalla jollain sellaisella asialla, jolla ei hänelle itselleen ollut enää mitään merkitystä. Kun hän kuuli Taren henkäisevän helpotuksesta, hän oli vähällä purskahtaa itkuun, sillä valtava ikävän aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, hänen kuvitellessaan miehen kasvoille nousseen helpottuneen ilmeen. – Minulla on sinua valtava ikävä, Tarina sanoi ääni vavisten. Turhaan hän yritti peittää tunnetta äänessään. Kyllä hän tiesi entuudestaan, että Tare oli herkkä kuulemaan pienetkin muuttuneet vivahteet Tarinan äänessä ja näkemään kasvojen ilmeistä, oliko jokin vialla. – Minullakin on ikävä sinua, Tarina, Tare vastasi lämpimällä äänellä.

He jatkoivat hetken vielä jutteluaan ja sopivat sitten, että seuraavana päivänä mies soittaisi heti töistä päästyään. Tarinakin olisi silloin kotona ja he voisivat jutella pidempään. Kun Tarina laittoi lopuksi puhelimen kiinni ja katsoi itseään peilistä, niin kyynelten takaa katsoivat onnelliset silmät ja hymyilevä suu. Usein Tarina oli ihmetellyt, miten Tare teki häneen niin rauhoittavan vaikutuksen, vaikka kaikki olisi ollut juuri sillä hetkellä ihan poskellaan, eikä mitään valopilkkua olisi ollut näkyvissä. – Minun ihmemieheni, Tarina ajatteli hellästi ja saapasteli takaisin keittiöön jatkamaan kesken jäänyttä ruuanlaittoaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s