Päähänpisto

Luku 8. Päähänpisto

Kevyen lounaan jälkeen Tarina otti yhteyttä lähimpään korjausliikkeeseen ja vakuutustoimistoon ja sopi heidän kanssaan ajan, jolloin sekä työmies, että vakuutusmies tulisivat tarkastamaan aitan katon vahingot. Sen verran pahasti katto oli säpäleinä, ettei hän saisi sitä itse kuntoon, eikä hänellä ollut ketään tuttua, joka sen olisi voinut korjata. Jo kauan sitten, lähes lapsena, Tarina oli oppinut, että oli parasta itse osata mahdollisimman paljon, sillä loppupeleissä ihminen olisi kuitenkin yksin. Joskus, lähes salaa itseltäänkin, hän kadehti niitä ihmisiä, joilla oli aina ollut joku johon turvautua. Joidenkin kohdalla hän oli huomannut sen olevan enemmänkin lähes hyväksi käyttöä tai omaa laiskuutta, kuin todellista avun tarvetta. Siihen Tarinan ylpeys ei ikinä antaisi myöten, joten hän oli opetellut pärjäämään mahdollisimman pitkälle omin avuin. Jos hän ei jotain osannut tai pystynyt tekemään, hän hankki maksullista ammattiapua.

Myöhemmin, matkalla postista kauppaan, Tarina muisti, että oli aikonut poiketa Kaijan luona. Ehkä hän koukkaisi sitä kautta palatessaan, jos Kaija sattuisi olemaan kotosalla. Hänen olisi kysyttävä ystävältään, voisiko tämä poiketa pari kertaa seuraavan viikon aikana kastelemassa hänen puutarhansa kasvit, sillä yhtäkkiä kesken lounaan Tarina oli päättänyt tehdä jotain ihan ällistyttävää, josta hän oli vieläkin ihan pyörällä päästään. Hän pakkaisi kassinsa ja lähtisi viikoksi ulkomaille. Unohtaisi ihan kaiken – Tarenkin. Ei tietysti kokonaan, mutta sen pienen piinaavan äänen, joka yritti saada hänet lannistumaan ja ajattelemaan vain ikävää ja eroja ja unohtamaan kaiken sen kauniin ja tärkeän, joka heitä niin vahvasti oli yhdistänyt heti ensi hetkestä lähtien. Toisinaan Tarina ei tahtonut itsekään pysyä tempaustensa perässä, mutta tavallaan hän myös nautti täysin siemauksin omasta spontaaniudestaan ja hullujen päähänpistojensa toteuttamisesta. Nyt hän oli vakaasti – viisi sekuntia harkittuaan, päättänyt karistaa tämän maaseutukylän purut ja pölyt jaloistaan ja suunnata suuresti rakastamilleen vuorille Keski-Eurooppaan.

Tarina ei antanut itselleen aikaa jäädä pohtimaan olisiko se järkevää, tai mitä Tare tuumaisi äkkinäisestä päätöksestä, sillä kun hän oli saanut posti- ja kauppa-asiat hoidettua, hän suuntasi vakain, jopa innokkain askelin suoraan pikkuruiseen matkatoimistoon, joka sijaitsi kylän linja-autoaseman yhteydessä. Korjaus- ja vakuutusmies tulisivat ylihuomenna, ja katon korjaaja oli sanonut tekevänsä homman parissa päivässä, joten hän voisi varata matkan jo heti ensi viikolle, jos vain paikkoja vielä löytyisi. Hän tiesi jo matkan kohteenkin. Oli itseasiassa tiennyt sen jo parisen vuotta. Sinne hän tahtoisi, missä oli aiemminkin kokenut suloisen rauhan ja tyytyväisyyden jylhien alppien varjoissa, vehreän laakson ja runsaiden kukkaistutusten ympäröimänä. Hän matkustaisi takaisin pikkuruiseen Itävaltalaiskylään, jolle hän oli menettänyt sydämensä jo vuosia sitten. Jos hän vaan mitenkään onnistuisi, hän varaisi saman hotellinkin kuin edelliskerralla. Pienen, kylän laidalla sijaitsevan pensionaatin, jota piti yksityisperhe ja jonka tarjoilut ja sydämellinen ystävällisyys oli tehnyt Tarinaan suuren vaikutuksen. Talo oli tyypillinen alppikylätalo, ruskeanvalkoinen, terassi ja piha täynnä monivärisiä kukkaistutuksia, alppirinteessä alas kylään laskeutuvine teineen, peltokumpuineen ja upeine maisemineen. Siellä hän oli ollut kerran tyyni ja onnellinen. Koonnut ajatuksensa ja saanut kokea luonnon rauhoittavan vaikutuksen. Sen hän tahtoi jostain syystä kokea juuri nyt uudelleen. Ehkä oli kyse itsensä kokoamisesta, itsensä kuuntelemisen tarpeesta tai vain hetken irtiotosta arjesta. Syy ei ollut lopulta niin tärkeä, vaan seuraus oli paras syy lähteä.

Puoli tuntia myöhemmin Tarina tepasteli kevein askelin kohti kotia, itsekseen hyräillen ja miettien, mitä tarvitsisi hankkia, mitä pakata mukaan ja mitä muistaa, ennen matkaa. Hänellä oli laukussaan lentolippu Innsbruckiin ensi lauantaille ja paluu tasan viikkoa myöhemmin. Passi hänellä oli kunnossa, mutta matkavakuutuksen hän ottaisi vasta edellispäivänä ennen lähtöä. Alppikylät olivat uskomattoman lämpimiä kesäaikaan, ellei sadekausi yllättäisi, mutta toisaalta olisi pakattava mukaan myös lämmintä ja toimivaa, sillä illat olisivat viileitä ja jos hän lähtisi patikoimaan, hyvät vaelluskengät olisivat aivan ehdottoman tärkeät. Tarina oli innoissaan äkkinäisestä päätöksestään, vaikka siihen kuluisikin hänen parin viime vuoden säästönsä, pesämuna, jota hän oli tarkoituksella kasvattanut äkillisiä yllättäviä menoja varten. Tässä niitä nyt tuli kaksin kappalein, sillä vakuutus tuskin korvaisi katon korjausta kokonaan. Siitä huolimatta hupsu onnellisuus valtasi Tarinan innostuneen mielen ja hän päätti, että nauttisi matkasta niin kuin vain hän parhaimmillaan voisi. Sitä paitsi kohde oli oivallinen paikka kerätä myös kuvausmateriaalia tulevia työtilauksia varten, joten ei hän ihan pelkästään huvittelemaan sinne lähtisi. Silmät avoinna saattaisi onnistua saamaan muutaman todella hyvinkin tuottavan kuvan tai jopa kuvasarjan.

Kaijan talon tiehaarassa hän päätti samantien kipaista kertomassa suunnitelmastaan myös ystävälleen ja kysyä häntä avuksi talon vahtimiseen ja puutarhan hoitoon. Riittäisi varmaan, jos Kaija kävisi kerran tai pari tarkastamassa, että kaikki oli kunnossa ja jos sattuisi olemaan kuivaa ja lämmintä, antaisi hieman vettä herkimmille kukille ja kasveille. Tarina hymyili itsekseen astellessaan pihamaalle ja samassa Kaija jo tulikin ovelle häntä vastaan, tervehtien yllättyneenä mutta ilahtuneena yllätysvierastaan. Juttuseuraa hän olikin kaivannut koko päivän. – Hei Tarina, mukava kun tulit. Laitanko kahvit tulemaan ja istutaan täällä ulkona sen aikaa? – Laita vaan, kiitos. Tarina sanoi ystävälleen ja hypähti pienen kiven yli keinulle mennessään. – Mikäs sinut noin iloiseksi on saanut, Kaija kysäisi, huomatessaan miten keveä Tarinan askel oli. – Siksi oikeastaan tulinkin, että halusin kertoa sinulle suunnitelmistani ja pyytää sinulta hieman apuakin, jos sopii. Ystävykset istuivat keinuun Kaijan kipaistua laittamassa kahvit. Tarina kertoi nopeasta päätöksestään lähteä matkalle ja kuvaili innostuneena kaunista seutua, jossa oli viettänyt vuosia sitten ihanan viikon luonnon rauhasta nauttien. Kaija näytti suorastaan kateelliselta, ystävänsä kertoessa intoa puhkuen matkastaan. – Olisipa minullakin varaa ja mahdollisuus lähteä jonnekin. Sellainen tauko kaikesta arjen tohinasta tulisi todella tarpeeseen, hän virkkoi vähän apeana. – Voi anteeksi, en ollenkaan tajunnut että saisin sinut surulliseksi innostuksellani, Tarina pahoitteli. Olisikin todella mukavaa, jos pääsisit vaikka mukaan matkalle. Yhdessä olisi mukavaa katsella kauniita maisemia ja käydä tutustumassa paikallisiin nähtävyyksiin, Tarina jatkoi. Kahvit juotuaan ja Kaijan luvattua pitää huolta Tarinan mökistä hänen poissa ollessaan, Tarina huikkasi ystävälleen heit ja tanssahteli pientä oikopolkua omalle mökilleen, Kaijan jäädessä katsomaan hänen jälkeensä. – Joskus kadehdin tuota huolettomuuttasi ja positiivisuuttasi, Kaija ajatteli mielessään, vaikka olikin iloinen ystävänsä puolesta.

Koko iltana Tarina ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa matkaansa. Hän kaivoi hyllystä vanhan albuminsa esiin ja katseli aiemmalta matkaltaan ottamiaan kuvia. Sen lisäksi hän haki esille joitain vanhoja esitteitä ja avasi myös tänään matkatoimistosta saamansa kuvaston matkakohteensa kohdalta ja lueskeli siinä tarjolla olevista retkistä ja muusta informaatiosta, jotta hän olisi mahdollisimman paljon selvillä kaikesta jo ennen kohteeseen saapumistaan. Tarina oli aina ollut sellainen. Hyvin suunniteltu, puoliksi tehty, eikä aikaa kuluisi paikan päällä ihmettelyyn vaan voisi heti käydä tosi toimiin. Suunnata vaikkapa vuorille, lähikyliin, retkille, ostoksille… mitä ikinä päähän pälkähtäisikään. Tarina tunsi pienen piston omassatunnossaan, ajatellessaan, että onneksi hän sai lähteä matkalle yksin, vaikka Kaija ihana ystävä olikin. Hän tunsi kuitenkin nyt tarvitsevansa nimenomaan rauhaa ja hiljaisuutta, ei ystävän jatkuvaa jutustelua ja huomiontarvetta. Tällä kertaa hän antaisi mielensä levätä ja silmiensä ja korviensa nauttia alppikylien uskomattomasta kauneudesta ja rauhasta. Väsyneenä mutta onnellisena Tarina vihdoin malttoi käydä iltapesulla ja kömpi sitten sänkyynsä toivoen, että näkisi yöllä unta alppikauriista, murmeleista, ikijäätiköistä ja sellaisesta henkeäsalpaavan kauniista piparkakkutalosta, jollaisen hän itsekin aina oli haaveillut jonain päivänä saavansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s