Vetovoima

Tuosta illasta alkoi vuosia, ellei vuosikymmeniä jatkunut jatkuva ”esileikki”. Koskaan Unelma ja Toivo eivät seurustelleet, eivät kulkeneet vakituisesti yhdessä, mutta jokainen kerta, kun he kohtasivat, tuo samainen vetovoima, joka silloin syksyllä heidät sai valtaansa, veti heidät myös aina uudelleen yhteen. Lukuisia kertoja he kulkivat illat erikseen omissa porukoissaan, omien tyttö- tai poikaystäviensä kanssa, vain päätyäkseen kotiin lähdön aikaan kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta yhteiselle kotimatkalle. Usein Toivo käveli Unelmaa vastaan jossain tanssipaikan pihalla tai myöhemmin ravintolassa ja kysyi joko lähdetään kotiin. Se oli kuin rituaali. Molemmat olivat vapaita kulkemaan, mutta kotiin mentiin yhdessä. Ei suinkaan kummankaan omaan kotiin, mutta matka oltiin yhdessä ja usein myös viivyttiin pitkälle aamuun jonkun yhteisen kaverin luona. Unelma tallensi jokaisen hetken muistiinsa erityisenä, arvokkaana helmenä. Hän tahtoi muistaa kaiken ensirakkaudestaan Toivosta. Vuosikymmeniäkin myöhemmin hän saattoi palauttaa mieleensä tunteita, tunnelmia, yksityiskohtia, päivämääriä ynnä muita asioita, mitä Toivoon liittyi.

Totta kai Unelma monta kertaa suri ja oli pettynyt, kun Toivo ei sanonut koskaan ääneen mitä hän Unelmalta odotti, mitä toivoi vai toivoiko heidän kohdallaan ylipäätään mitään. Kolme vuotta ensimmäisestä yhteisestä illasta he molemmat tapasivat uuden ihmisen, josta tuli myöhemmin vakituiset seurustelukumppanitkin. Senkin illan tapahtumat päättyivät kuitenkin Toivon ja Unelman yhdessäoloon. Kun he kohtasivat, heitä ei saanut irti toisistaan ja koko muu maailma katosi jonnekin kauas horisonttiin. Tuon samaisen elokuun illan jälkeen heidän eräs yhteinen tuttava sanoikin, että hän oli puoli tuntia katsellut heitä vierestä, eikä siihen väliin olisi mahtunut sanomalehtikään. Kumpikaan ei reagoinut muiden ihmisten läsnäoloon mitenkään. Heidän välillään oli jotakin, jota ei osannut sanoin selittää, mutta joka ei riittänyt myöskään johtamaan heitä lopullisesti yhteen.

He olivat kuitenkin niin erilaiset, niin ihmisinä, kuin kasvuympäristöltäänkin.  Unelma kärsi usein siitä, että poika ei puhunut hänen kanssaan niistä asioista, jotka heihin liittyivät. Hän taas oli niin ujo, ettei uskaltanut itse kysyä eikä ottaa puheeksi pojan tunteita häntä kohtaan. Vieläkään Unelma ei tiedä millaiset tunteet Toivolla silloin olivat, vaikka Toivo kyllä usein siteerasi laulunsanoin Unelmalle tuntojaan. Unelman olisi kai pitänyt osata lukea rivien välistä, muttei hän tohtinut ja niin heidän tiensä pysyivät erillään näitä outoja öisiä kohtaamisia lukuun ottamatta. Heidän retkensä noina vuosina olivat jännittäviä, hauskoja, hullujakin, mutta ennen kaikkea ne merkitsivät Unelmalle aikaa rakastamansa pojan kanssa. Aikaa, jolloin hän oli pakahduttavan onnellinen.

Tuon elokuun illan jälkeen molemmat alkoivat viettää aikaa enemmän uuden ystävänsä kanssa ja pikkuhiljaa tapailu muuttui molempien osalta jonkinasteiseksi seurusteluksi. Kerran tavatessaan Toivo kysyi Unelmalta, rakastaako Unelma tätä toista? Unelma ei osannut vastata oikein mitään, sillä kaikkein mieluiten hän olisi huutanut ääneen, että hän rakastaa vain Toivoa, mutta ei voi loppuelämäänsä odottaa, tunsiko Toivo häntä kohtaan samoin.

Voisi kuvitella, että nyt kun molemmat olivat jo liki ”aikuisia” ja seurustelivat tahoillaan, nuo tapaamisetkin olisivat loppuneet siihen. Toisin kuitenkin kävi. Vieläkin, aina kun he kohtasivat, heidän välillään ollut vetovoima palasi ja vaikka toisen seurustelukumppani saattoi olla paikalla, he uppoutuivat toistensa silmiin vain toisilleen jutellen. Kuka tahansa ulkopuolinen saattoi nähdä sen ja molempien ystävätkin toki näkivät millainen näkymätön side heidän välillään vallitsi. Edelleen he tulivat yhtä matkaa kotiin, kun olivat ilman omia poika- tai tyttöystäviään jossakin. Yhdessä, käsi kädessä heillä oli hauskaa, mutta ennen kaikkea kummallinen, ihana rauhallinen onnellisuuden tunne. Silti aika ja tapahtumat veivät heidät aina vaan kauemmaksi toisistaan. Tällä kertaa Unelman piti muuttaa työn vuoksi entistäkin kauemmaksi. Niin kauaksi, etteivät he Toivon kanssa tavanneet enää kuin muutaman kerran vuodessa sattumalta. Useimmiten kesäisin, jolloin Unelma palasi lomailemaan kotiseudulleen. Eräänä tällaisena kertana he sitten juttelivat elämästään aamuyön tunteina, auringonnousua yhdessä katsellen. Toivo oli jo naimisissa ystävänsä sisaren kanssa ja heille oli juuri syntynyt lapsikin. Unelma oli seurustellut muutaman vuoden, mutta eronnut sitten uudella paikkakunnalla hänestä ja viettänyt siitä saakka poikamiestyttöelämää enempi vähempi yksin. Sinä aamuna he kuitenkin tekivät periaatepäätöksen. Ei enää salaisia tapaamisia. Ei enää suhdetta, joka ei voi jatkua eikä kehittyä muuksi, kuin mitä se oli ollut jo yli kymmenen vuoden ajan. He sanoivat toisilleen näkemiin yhteisymmärryksen vallitessa, vaikka tunnelma olikin kuin rakkaastaan olisi luopunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s