Ukkospilviä

Luku 4. Ukkospilviä

Tarina mietti jo viikonlopun mukavia hetkiä rakkaansa kanssa. Hän veisi vieraansa pienelle rantasaunalleen ja he istuisivat auringonlaskua ihaillen ja lintujen touhuja seuraillen kiireettä, kunnes ilta viilenisi niin, että olisi palattava takaisin mökkiin. Hän oli siivonnut saunan talven jäljiltä, vaikkei sitä enää oltu käytetty vuosiin. Siinä oli pieni viihtyisä pukuhuone ja terassi, jossa Tarina oli istuskellut niin monina kesäiltoina ja ihaillut luonnon värejä ja tunnelmia. Imenyt itseensä rauhaa, hiljaisuutta ja sitä voimaa, jonka voi löytää vain olemalla yhtä ympäröivän luonnon kanssa.

– Tare, niin! Tarina vaipui ajatuksiinsa. He tapasivat toisensa sattumalta, juuri Pikkujärven rannalla. Järvi oli harvinaisen rauhallinen kun ajattelee, että yleensä kaikki järvien rannat täällä olivat täynnä kesämökkejä. Täällä oli kuitenkin vain pari lähinaapureiden rantasaunaa ja järven lähes toisella puolella kolme tai neljä kesäasukkaiden mökkiä.

Tare oli tullut viime syksy kesällä ystävänsä omistamalle mökille ihan ”ex-tempore”, tarvitessaan syksyisiä maisemakuvia johonkin projektiinsa. Hän oli ensimmäistä kertaa paikkakunnalla, eikä siis tuntenut seutua ennestään. Kamerat olalla yhteistä juttua syntyi kuin luonnostaan ja lopulta loppukesän ystävystyminen lämpeni kuin varkain suuremmaksi tunteeksi. Kun Tare palasi vihdoin pitkäksi venähtäneeltä kuvausreissultaan takaisin kaupunkiin, Tarina pelkäsi vanhasta kokemuksesta, että omat vanhat ystävät ja kuviot veisivät kiireisen miehen mennessään, eikä hän enää pian muistaisi Tarinan kanssa viettämiään viikkoja. Niin, todellakin viikkoja. Oli jo lokakuun puoliväli, kun Tare vihdoin oli joutunut lähtemään takaisin kotikaupunkiinsa. Hän oli kai pitänyt jo seuraavankin vuoden lomansa, Tarina muisti miettineensä. Tare kuitenkin kertoi jossain vaiheessa, että firma, jonne hän oli projektiaan tekemässä, ei suinkaan ollut hänen vakituinen työnantajansa, vaan hän tekee töitä heille vain freelancer pohjalta.

Salaa Tarina oli tyytyväinen, että Tare ehti olla viikkoja hänen luonaan, sillä edessä oleva ero olisi aina käännekohta, jossa mitattaisiin oliko heidän tunteensa vain romanttisen ympäristön aikaansaama huuma, vai kestäisikö se pitkät erot ja huiman välimatkan, joka heidän välillään oli. Tare oli muuttanut entisestä kotikaupungistaan juuri edellisvuonna vieläkin kauemmaksi Tarinan kotikylästä, kuin mitä oli aiemmin asunut. Hän oli saanut rauhalliselta paikalta ison, valoisan ateljeeasunnon kaupungin aivan laitamilta ja todella edullisesti, joten se oli ollut Tarelle oikea onnenpotku.

Tarina havahtui riippukeinussaan ensimmäisten pisaroiden osuessa kasvoille. – Pahus! Nytkö alkaa satamaan ja pyykit ovat ulkona narulla. Tarina hyppäsi sekunnissa ylös keinunsa mukavasta unettavasta tunnelmasta, ja juoksi viemään kirjansa sisälle, palaten pyykkikorinsa kanssa aitan nurkalle, josta oli vedetty narut kahteen lähikoivuun. Tarina napsi pyykkejä koriin minkä näppäristä sormistaan ehti, mutta siitä huolimatta nopeasti yltyvä sade ehti kostuttaa suurimman osan vaatteista, jotka olivat jo ehtineet kuivumaan!

Tarinan hiukset ja pusero olivat aivan märät, kun hän pinkaisi kori kainalossaan mökkinsä ovesta sisälle. Juuri oven suljettua kuului ensimmäinen kumea jyrähdys ja se säikäytti Tarinan niin, että pyykkikori oli pudota eteisen lattialle. – Tämäkin vielä!, hän tuskaili. Ilmankos pää oli tuntunut niin raskaalta ja väsymys painanut hänen riippukeinussa löhötessään. Ukkostahan se tietysti oli tiennyt.

Tarina kiitteli onneaan, että oli purkanut päivällä ottamansa kuvat jo heti Kaijan lähdettyä, sillä huomenna ne olisi oltava jo lähetyskunnossa, eikä tänä iltana enää olisi ollut mahdollisuutta siihen. Salaman väläys katkaisi Tarinan ajatukset ja jyrähdys seurasi lähes välittömästi. Tarina arvasi illasta tulevan pitkän ja pimeän, sillä kun ukkonen nousi tänne Pikkujärven ja Möhkövuoren välimaastoon, niin siellä se sitten seilasikin edestakaisin, välillä tuntikausia, pääsemättä yli kummastakaan.

Tarinan ilta synkistyi synkistymistään samaa vauhtia kun ukkonen kasasi tummia pilviä hänen pikkuruisen mökkinsä ylle. Juuri kun hän oli käpertynyt mukavasti sohvan nurkkaan, ajatellen vain lepäävänsä lopun iltaa, hän kuuli eteisessä kännykkänsä piippaavan saapuneen viestin merkiksi. Laiskasti Tarina löntysteli hakemaan puhelimensa ja palasi paikalleen mukavien suurien tyynyjen keskelle. Ilahtuneena hän totesi, että viesti oli Tarelta, mutta mitä pidemmälle hän viestiä luki, sitä synkemmäksi hänen mielensä muuttui. Viesti oli tyly. Ei toki tarkoituksella, mutta sen sisältö kertoi, että Tare ei pääsisikään tulemaan! Kuinka kauan he olivatkaan odottaneet tuota tapaamista ja jälleen kerran suunnitelmat kariutuivat. Tarina ei voinut estää pettymyksen syvää huokausta, sillä seuraavaan tapaamiseen ei olisi mahdollisuutta pitkään aikaan ja sen järjestämiseen jouduttaisiin taas sovittamaan päiviä ja aikatauluja ja se toisi mukanaan odotuksen ikävää, pettymystä, toivoa, kaikkia niitä tunteita, joita ei millään jaksaisi käydä lävitse yhä uudelleen ja uudelleen. Tällaisina pettymyksen hetkinä, kun tuntui, että kaikki voimat valuivat alas viemäriin, Tarina väkisinkin mietti, oliko tämä kaikki sittenkin liian vaikeaa? Tunne kyllä riittäisi, mutta riittäisikö tunne korvaamaan jatkuvasti lisääntyvää läheisyyden kaipuuta ja tarvetta saada tunteidensa kohde lähelleen, vierelleen, jopa jakamaan koko elämä!

He olivat nyt sinnitelleet näin jo lähes vuoden, kauanko heidän voimansa vielä riittäisivät, jos tilanne jatkuisi samanlaisena loputtomiin? Kumpikaan heistä ei voinut, eikä ehkä edes halunnut muuttaa radikaalisti nykyistä elämäänsä ja sehän olisi tehtävä, jos mieli saada lisää yhteistä aikaa. Viestin sävystä hän luki selvästi myös Taren pettymyksen ja jotenkin surkuhupaisalla tavalla se lohdutti Tarinaa. Hän ei kokenut tätä ainakaan yksin. Oli toinen, joka tunsi samaa ikävää ja ehkä toivottomuuttakin.

Syvään huokaisten ja kyyneliä nieleskellen, hän laski puhelimen pöydälle ja nojautui takaisin sohvan selkämykseen, katsellen mitään näkemättömin silmin ikkunasta tummien pilvien ohimarssia.

– Jos en rakastaisi häntä niin paljon, en varmasti jaksaisi, Tarina ajatteli ja sulki turhautuneena silmänsä. Päätä jyskytti jälleen ja kaikki voimat jäsenistä olivat kadonneet viestin myötä. Jälleen olisi aloitettava alusta, kerättävä itsensä, otettava käyttöön se Tarinan kuuluisa peräänantamattomuus ja positiivisuus, jonka turvin hän oli jaksanut niin monissa koettelemuksissa elämänsä aikana.

Oli jotenkin hullua, että vaikka hän oli paennut ihmisvilinästä tänne maaseudun rauhaan juuri yksinäisyyden toivossa, niin tämän kaltainen yksinäisyys ei todellakaan ollut sitä, mitä hän oli aikonut saavuttaa. – Miksi, miksi, miksi..? hän toisteli mielessään, kunnes armelias uni sai hänestä yliotteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s