Uni todeksi

Luku 10. Uni todeksi

Päivä ulkona raittiissa ilmassa kului yllättävän nopeasti ja Tarinan oli aika palata takaisin hotellille, vaikka vielä olisi ollut niin monia mukavia tutustumiskohteita. Niin se oli aina, täällä ei aika riittänyt millään vaan oli pakko oppia olemaan ahnehtimatta ja säästettävä loput ihastelunkohteet seuraavaan kertaan. Ilta sujui suihkun jälkeen hotellin viereisessä ravintolassa runsaan illallisen merkeissä ja sen jälkeen Tarina kävi lävitse valtavan kuvamäärän, jonka hän oli päivän aikana ottanut. Huomenna olisi toisenlainen päivä, sillä hän lähtisi koko päiväksi Salzburgiin kaupungin nähtävyyksiä ja putiikkeja katselemaan. Mikseipä ehtisi myös nauttimaan kaupungin idyllistä, ja sen ihmisistä? Lopulta, väsyneenä, mutta tyytyväisenä Tarina sujahti peiton alle ja oli lähes siinä silmän räpäyksessä unessa, nähden unia alppiniityistä, jylhistä vuorten huipuista ja yllättävää kyllä, myös vanhoista intiaaniystävistään.

Aamu valkeni kuulaana ja aurinkoisena ja Tarina pomppasi pirteänä ylös lämpimästä vuoteestaan. Pikapesu ja sitten lähes seisaaltaan nautittu aamiainen, sillä Tarinan bussi kaupunkiin lähtisi aikaisin. Hän halusi viettää aikaa mahdollisimman paljon perillä Salzburgin ihanilla kujilla ja puistoissa. Pian hän istuikin jo bussissa ja katseli ohi kiitäviä tuttuja kauniita maisemia, miettien yöllä näkemäänsä unta. Hän muisti sen vieläkin ällistyttävän selvästi ja se sai hänet jotenkin levottomaksi jälleen. Hän ei voinut käsittää, miten kaikki nuo toisistaan täysin erilliset asiat olivat liittyneet yhteen hänen unessaan, mutta tiesihän hän, että alitajunta oli kummallinen vekotin, eikä se kysellyt mikä on järkevää ja järjestelmällistä, vaan päinvastoin sekoitti kaiken iloiseksi sekamelskaksi, josta ei monesti pystynyt ottamaan mitään selvää. Sanottiin, että alitajunta käsittelee asioita unessa ja järjestelee niitä. Ei se siltä ainakaan Tarinan mielestä tuntunut, sillä niin omituisen sekava oli hänen viimeöinenkin unensa.

Jossain Saksan rajan tuntumassa Tarina torkahti hetkeksi ja säpsähti hereille vasta hiukan ennen saapumistaan kaupungin bussiasemalle. Hänellä olisi ensin aikaa kuljeskella vain ympäri kaupunkia, kunnes puolen päivän aikoihin hän oli suunnitellut poiketa johonkin museoon ja lounastaa kenties siellä olevassa kahvilassa. Iltapäiväksi hän tahtoi päästä pois suurimmasta turistiruuhkasta, joten aamun aikana olisi tehtävä mahdolliset ostokset pikkuisten katujen varsilla olevista kaupoista. Hän päätti ihan ensimmäisenä hakea tuliaiset ja pakolliset Mozart -aiheet, jotta vapaalle kulkemiselle jäisi mahdollisimman paljon aikaa. Tarina tiesi entuudestaan, että vaikka suunnitelma olisi tunnin ostosreissusta, niin todellisuus olisi vähintään kaksinkertainen. Aina sitä vain jäi jotenkin kiinni niihin ihaniin putiikkeihin ja niiden kauniisiin esineisiin, eikä olisi malttanut millään lähteä pois. Reipas tunti vierähti tälläkin kertaa, ennen kuin Tarinalla oli kassissaan kaikki ne ostokset, jotka hän oli suunnitellut vievänsä ystäville ja tuttaville Suomeen tuliaisiksi. Lisäksi hän oli löytänyt ihanan Tirolilais-aiheisen puseron ja Mozartia esittävän julistetaulun, jonka hän tahtoi ihan ehdottomasti seinälleen. Onneksi se ei ollut mikään jättitaulu, vain noin 30×50 kokoinen. Kyllä se matkalaukkuun mahtuisi ja jollei muuten, niin hän ottaisi kehykset siitä irti ja veisi sen rullattuna Suomeen.

Ajatuksiinsa vaipuneena Tarina käveli kohti toriaukiota, jonne oli kokoontunut yllättävän runsas ihmisjoukko jo tähän aikaan aamupäivästä. Kun hän asteli lähemmäs, hän ymmärsi mikä ihmisiä oli siellä vetänyt. Jokin ryhmä oli soittamassa tuttuakin tutumpaa, hänen niin rakastamaansa panhuilumusiikkia, jota hän ei ollut kuullutkaan pariin vuoteen näin livenä. Kyllähän Tarina tiesi, että näitä ryhmiä riitti jokaiseen maahan ja kaupunkiin, mutta ei vain ollut tullut ajatelleeksi, että voisi törmätä heihin myös täällä. Uteliaana Tarina siirtyi lähemmäs soittajia ja pysähtyi sitten tuijottamaan kahta edessä tanssivaa, upeisiin asuihin pukeutunutta nuorta miestä. Heissä oli jotain tuttua, mutta olihan tuollaisia asuja monilla ryhmillä, joten oliko se ihme, että asut vaikuttivat hänestä sellaisilta, kuin hän olisi nähnyt ne joskus aiemminkin. Joku pitkä mies tunki hänen eteensä seisomaan ja hetkeen Tarina ei nähnyt esiintyjiä lainkaan, kuuli vain heidän soittonsa. Sitten kappaleen päätyttyä, joku ryhmän jäsenistä kiitti yleisöä ensin saksaksi, sitten espanjaksi ja englanniksi.

Jokin miehen pehmeässä tavassa puhua, sai Tarinan ihokarvat nousemaan ja kylmät väreet kulkemaan hänen selkärankaansa pitkin. Hänen oli pakko nähdä kuka puhui, sillä tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Voisiko mitenkään olla mahdollista, että Santos, kaikista maailman kolkista olisi juuri tänään, juuri tässä kaupungissa?! Kenelläkään ei ollut niin pehmeän sointuvaa ääntä kuin sillä miehellä. Ei kenelläkään! Siitä Tarina oli täysin varma! Hän oli tavannut miehen vain kerran, kun jotkut toisen ryhmän pojista olivat esitelleet heidät. Heistä oli tullut heti kuin vanhat ystävät ja he olivatkin jutelleet koko päivän, kunnes Santos ja hänen ryhmänsä olivat lähteneet eri suuntaan, kuin se ryhmä, jonka mukana hän oli silloin matkustanut. Silloin, aivan kuin nytkin, tuo sama vaistomainen tunne valtasi hänet ja hän suorastaan tunki eteenpäin ihmismassassa, päästäkseen eturiviin ja näkemään, oliko hän kuullut oikein vai kuvitteliko vain. Olisihan sekin mahdollista, että viimeöinen uni ja nyt tämä jännittävä sattuma olisi saanut aistit herkistymään tavallista enemmän ja reaktio johtuisi ainoastaan siitä. Vihdoin Tarina pääsi niin lähelle soittajia, että saattoi nähdä selvästi heidän kasvonsa, vaikka he olivatkin pukeutuneet esiintymisasuihinsa. He olivat juuri aloittamassa uutta kappaletta, kun Tarina kohtasi mikrofoniin puhuneen miehen katseen ja samassa kun Tarina tajusi olleensa oikeassa, miehen silmät levisivät hämmästyksestä ja kulmakarvat nousivat, kuin ihmetellen, tunsiko hän Tarinan jostain ennestään. Tarina tuijotti miestä, kuin ei olisi osannut kääntää katsettaan pois. Hän oli kuin jähmettynyt noihin tummiin iloisiin silmiin ja mies näytti siltä, kuin olisi aaveen nähnyt. Sitten hän näytti kädellään muille soittajille, että he eivät aloittaisi vielä, ja lähti tulemaan kohti Tarinaa.

Tarina havahtui hämmennyksestään ja henkäisi tuskin kuuluvalla äänellä; – Santos? Santos de la Vega? Eres tú? Oletko se tosiaan sinä?
– Tarina, en ollut uskoa silmiäni, kun näin sinut. Katsoin ja katsoin ja olin varma, että näen aaveita. Mies halasi Tarinaa lujasti. – Miten, miksi, mitä ihmettä? Kuinka olet täällä? Mitä sinulle kuuluu? Oletko lomalla vai työmatkalla? Milloin tulit? Oletko pitkään? Santos puhui taukoamatta, eikä jättänyt aikaa vastaamiselle, ennen kuin oli kaapannut uudemman kerran Tarinan pitkään ja lämpimään halaukseen. -Que bueno verte, Tarina! Kuinka kauan siitä jo onkaan? Pari vuotta? Kun Santos malttoi vihdoin lopettaa puhetulvansa, Tarina oli edelleen niin hämmentynyt, ettei meinannut millään löytää oikeita sanoja espanjaksi. Lopulta hän sai änkytettyä jotain lomastaan ja siitä, että oli hämmästynyt ja yllättynyt miehen näkemisestä ja kertoi sitten, että oli tunnistanut hänet lopulta varmasti hänen äänestään. Mies naurahti ilkikurisen matalasti ja hänen silmiensä ympärille ilmestyivät tutut pienet rypyt, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään, kuin ne hymyilisivät aina. Jälleen mies rutisti Tarinaa, kuin varmistaakseen, että se todella oli hän.

– Uskomatonta, hän vielä sanoi ja hymyili taas leveästi. Sitten hänen toverinsa huutelivat häntä jo palaamaan, mutta ennen lähtöään hän vielä kysyi, voisiko Tarina odottaa, kunnes he pitäisivät tauon. – Voisimme mennä vaikka kahville jonnekin yhdessä, tai jotain…? Totta kai hän odottaisi. Olisi todella hienoa jutella pitkästä aikaa ryhmän muidenkin jäsenten kanssa ja mikä uskomattomampaa, hänen ei tarvitsisi nauttia päiväkahvia yksin, vaan hänellä olisi tuttua seuraa täällä, Salzburgissa, kaukana kotoa. Tarina sanoi Santosille odottavansa heitä mielellään ja kuuntelevansa vähän lisää heidän soittoaan. Hän siirtyi hieman sivuun ihmispaljoudesta ja selasi levyjä, joita ryhmällä oli myytävänä tällä kertaa. Välillä hän katseli miesten esitystä ja aina kun hänen katseensa osui Santosiin, tämä hymyili hänelle silmillään tuohon tuttuun hurmaavaan tapaansa. Se oli yhtä ystävällinen ja lämmin hymy, kuin mies oli itsekin. Tarina muisti miten mukavia hetkiä he olivat yhdessä viettäneet ja miten hassua, että nyt kun he tapasivat, oli kuin näitä paria vuotta ei olisi välissä ollutkaan. Yhtä mutkatonta oli jälleen tapaaminen ja kuulumisten vaihtaminen. Santos sai hänet tuntemaan itsensä aina kotoisaksi ja vapaaksi. Häntä ei tarvinnut jännittää, eikä hänen edessään ollut syytä esittää mitään. Sellaista ystävyyden pitikin olla ja tuo mies oli kuin vanha ystävä, vaikka he tuskin tunsivat toisiaan, jos sitä mitataan ajassa, jonka he olivat toistensa seurassa viettäneet.

Kappale toisensa perään soljui, kuin vuoristopuro Tarinan tajunnan lävitse. Tuo musiikki sai hänet aina tuntemaan olonsa onnelliseksi ja rauhalliseksi. Sitä hän ei tiennyt miksi niin oli. Ehkä se oli kaihoisa huilu, tai voimakas rumpu, ehkä vain kaunis melodia, joka sai alitajunnan purkamaan kaiken stressin pois ja olosta tuli kevyt ja lämmin kuin untuvapilvi. – Se koskettaa sielua, Pepe oli joskus hänelle sanonut, kun hän oli ääneen ihmetellyt sen vaikutusta.

Kun setti sitten päättyi, muutkin pojista tulivat tervehtimään Tarinaa ja yksi heistä sanoi jäävänsä pitämään huolta soittimista sillä aikaa, kun muut lähtisivät syömään. Santos kysyi Tarinalta, tahtoisiko hän lähteä heidän kanssaan, vai menisivätkö he kahden jonnekin vain kahville? Tarina sanoi, että Santos sai päättää, sillä hänelle sopi kumpi tahansa vaihtoehto. Marco, toinen tanssijoista ilmoitti, että nälkä on niin kova, että on pakko päästä kunnolla syömään ja lupasi tarjota koko sakille, jos lähtisimme mukaan. Niinpä siis lyöttäydyimme kaikki samaan porukkaan ja suunnistimme torin laidalla sijaitsevaan Italialaiseen ravintolaan, joka oli heille jo entuudestaan tuttu. Matkalla Santos kertoi, että he olivat olleet koko sesongin Salzburgissa ja sen ympäristössä ja heillä oli ollut todella hyvin yleisöä. Suomessa he eivät olleet käyneet sen kesän jälkeen, kun he Tarinan kanssakin olivat tutustuneet. – Uskomatonta, että ylipäätään vielä muistit minut, ihmetteli Tarina ääneen. Santos naurahti veitikka silmäkulmassaan ja sanoi sitten vakavoituen;

-Sinut minä muistan aina. ”Eres mi historia diferente”…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s