Kaipaus

Kului vuosia, eikä Unelma enää kuullut Toivosta tai hänen elämästään mitään. Kaikki yhteydet olivat jäissä, eikä Unelma tuntenut ketään, jolta olisi kehdannut edes kysyä, mitä Toivolle kuului. Ei sillä, ettei hän olisi halunnut. Lukuisia kertoja vuosien saatossa Toivo palautui hänen mieleensä. Hän kaipasi tietää, miten miehellä menee. Mitä hänelle kuuluu, mitä hänen elämässään on tapahtunut. Hän eli omaa elämäänsä tietoisena siitä, ettei voisi koskaan olla enää osa Toivon elämää, muttei se muuttanut miksikään sitä ikuista kaipuuta, jonka vallassa hän oli silloin elänyt jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Vuosien jälkeen Unelma koki tarvitsevansa ympäristönvaihdosta silloiselta paikkakunnaltaan, silloisesta työstään ja alkoi etsiä uutta työtä itselleen. Kuin sattumalta hänen eteensä tuli ilmoitus, että paikkakunnalla, jossa hän oli yläasteen käynyt, olisi osa-aikainen äitiyslomansijaisuus tarjolla. Unelma ei yleensä tehnyt hätiköityjä päätöksiä, miettimättä mitä niistä seuraa, mutta tuolloin hän päätti hakea paikkaa, vaikka se tarkoittaisi, että hän jättää vakituisen työnsä ja siirtyisi osa-aikaiseen ja väliaikaiseen työhön, jonka jälkeen ei olisi mitään varmaa tietoa uudesta työstä. Hänen vain oli yksinkertaisesti lähdettävä. Unelma vaistoaa muutoinkin herkästi asioita ja kulkee intuitioidensa mukaan. Tälläkin kertaa hänestä tuntui, että kaikki kyllä järjestyisi, kunhan vain uskaltaisi tehdä päätöksen epävarmasta tulevaisuudesta. Niinpä hän hyväksyi työn, kun hänelle ilmoitettiin, että hän saisi sen. Ei mennyt pitkää aikaa, kun kaikki hänen tavaransa olivat jo pakattuna ja kuin ihmeen kaupalla hänelle järjestyi samassa ajassa myös asunto kotipaikkakunnaltaan. Oli kuin hänen olisi pitänyt juuri sinne palata.

Kului joitakin viikkoja. Unelma oli jo uudessa työssään ja totutteli talon tavoille. Hän tapasi päivittäin vanhoja kouluaikaisia tuttaviaan, mutta yhtä erityisesti hän kaipasi. Missä oli Toivo? Unelma tiesi miehen asuvan perheensä kanssa samalla paikkakunnalla, muttei hän ollut nähnyt heistä vilaustakaan siihen mennessä. Sitten eräänä päivänä liikkeen ovi avautui ja iloinen tuttuakin tutumpi silmäpari kääntyi kohti Unelmaa. Aika pysähtyi! Kaikki pysähtyi! Unelman sydän hakkasi ja hän tunsi olevansa jälleen se puhki rakastunut teinityttö, joka hän kerran oli ollut aina Toivon tavatessaan. Mies hymyili Unelmalle niin, ettei tyttö erottanut itää lännestä. Hän vaikutti yhtä ilahtuneelta jälleen näkemisestä kuin Unelmakin. Sen jälkeen Toivo kävi aina Unelman kaupassa. He eivät puhuneet koskaan tapaamisista tai mistään sellaisesta. Pelkkä toisen näkeminen riitti tekemään olon onnelliseksi kerta toisensa jälkeen. Vain ne pienet hetken kassan molemmin puolin olivat Unelmalle kuin taivas pitkän pimeän jälkeen. Mies oli aina ollut hänen aurinkonsa, hänen unelmansa ja siinä hän taas seisoi. Unelma sai nähdä unelmansa jälleen lähes joka päivä. Se riitti. Erään kerran Unelma sai tietää, että aina heidän suhteestaan selvillä ollut Toivon vaimokin tiesi, että Unelma oli palannut. Hän kävi itse toteamassa Unelmalle, että olikin ihmetellyt miehensä tapojen muutosta ilman näkyvää syytä. Unelman nähdessään hän kuitenkin ymmärsi, mikä oli muuttunut.

Koska Unelman työ oli määräaikainen, hänen piti jälleen lähteä etsimään uutta työtä ja uusia maisemia. Paikkakunnalla oli huono työllisyystilanne ja niinpä Unelma ajautui kouluttautumaan uuteen ammattiin, jonka myötä työtilaisuudet löytyivät toiselta puolelta Suomea. Toivoa Unelma ei enää tavannut. Kaipasi kyllä usein. Olihan jälleen näkeminen tuonut miehen entistäkin elävämmin taas tytön mieleen, vaikkakaan ei hän koskaan kuluneina vuosina miestä ollut unohtanut. Sitten tuli kuitenkin muutto uuteen työhön kauas kotipaikkakunnalta jälleen. Unelma tiesi, että olisi taas parasta yrittää unohtaa Toivon vaikutus häneen ja tulisi taas yrittää jatkaa elämää ilman häntä. Unelma tiesi, että Toivo ei ollut häntä varten. Perheellinen mies ja heidän välillään oli muutenkin maailmojen välimatka, kaikesta vetovoimasta huolimatta.