Ennakkoaavistus

Luku 3. Ennakkoaavistus

Tarina palasi väsyneenä, mutta tyytyväisenä pitkän ja onnistuneen kuvauspäivän päätteeksi takaisin kotiin. Jo kaukana, ennen kuin mökki edes vielä häämötti metsän takaa, hän vaistosi, että jokin ei nyt ollut kohdallaan, että jotain oli tapahtunut, tai oli tapahtumassa. Tarina oli tottunut tuollaisiin ennakkoaavistuksiin tai sanottakoon sitä vaikkapa kuudenneksi aistiksi, kuten joillain oli tapana sitä selittää. Kovin monille hän ei ollut noista tuntemuksistaan puhunut. Tiesihän hän, että varsin helposti sai hullun, tai ainakin omituisen maineen, jos erehtyisi kertoilemaan asiasta sellaisille, joilla ei ollut hajuakaan tuollaisista ”kyvyistä”, tai jotka pitivät sitä mielenvikaisuutena. Tavallaan Tarina piti noita tuntemuksia arvossa, vaikka ne usein olivatkin tavallaan huolestuttavia ja stressaavia, ennen kuin myöhemmin selvisi, mikä ne aiheutti. Joitakin kertoja elämässään hän oli ollut tuskaisen levoton ja ahdistunut kokonaisen päivän, joskus parikin, saamatta koskaan tietää syytä. Useimmiten nuo tilanteet kuitenkin selvisivät kohtalaisen nopeasti ja selitys oli suorastaan nautittavan selvä. Tarina koki sekä hyvänlaatuisia jännittyneitä tuntemuksia, että toisinaan lähes paniikinomaisia huolen- tai ahdistuksentunteita, jotka monta kertaa saivat jopa kasvot ja nimen, mutta aina silloin tällöin niitä ei pystynyt kohdistamaan keneenkään liittyviksi. Nyt hänelle tuli juuri tällainen olo. Tunne, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta hän ei pystynyt aistimaan, mihin tai keneen nuo tuntemukset liittyivät. Se sai huolen nousemaan pintaan yhä selvemmin, sillä Tarina ei pitänyt ikävistä yllätyksistä, eikä huonoista uutisista.

Saavuttuaan kiirehtivin askelin metsän reunaan, hän näki jo kaukaa, että naapurin Kaija istui portailla odottamassa häntä. Tarina ei voinut olla tuumimatta itsekseen, että mahtoiko huolen tunne johtua sen arvaamisesta, että ei ollut mennyt päivääkään, etteikö Kaijalla olisi ollut epävarmuustekijöitä, paniikkihäiriöitä tai muuten vain sellainen olo, että hänen poikaystävänsä pettää tai jättää hänet. Tarina hiljensi kulkuaan vaistomaisesti, aivan kuin toivoen, että ystävätär katoaisi portailta, jos hän käyttäisi enemmän aikaa perille pääsyyn. Turha toivo, tiesihän hän sen entuudestaan. Kaija ei luovuttaisi, ennen kuin saisi kaataa lastinsa jonkun toisen kannettavaksi. – Olenko nyt ilkeä, mietti Tarina harmissaan itselleen ja tuumi, ettei Kaija nyt niin huono ystävä ollut, vaikka toisinaan koettelikin kärsivällisyyttä. Antelias, kiltti – niin, liiankin kiltti, ja ystävällinen ihminenhän naapuri oli.

Aitan nurkalla Tarina huikkasi tervehdyksen ystävälleen ja huokaisi ääneen väsymystään. – Mikäs sinut tänne lennätti heti työpäivän päätteeksi? Otatko kahvia toistamiseen tänään, sillä nyt se kyllä maistuisi pitkän ulkonaolon jälkeen? Kaija nousi portailta huolestuneen näköisenä ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. – Anteeksi, että näin heti taas vaivaan sinua, mutta oli ihan pakko päästä puhumaan sinulle asiasta, etten ihan hulluksi tule. Huolestuin toden teolla Kaijan masentuneesta ilmeestä, sillä tuollaiselta hän ei näyttänyt jos oli kyse vain hänen poikaystävänsä laiminlyönneistä. – Mikä hätänä, ystävä hyvä? kysyin ja pyysin hänet sisään. Kaija tepasteli tapansa mukaan lyhyin nopein askelin edelläni keittiöön ja jäi ovelle odottamaan, kun laitoin työtarvikkeeni eteisen pöydälle ja sipaisin tuulentuivertaman, silmille valahtaneen kiharan paikoilleen. – Istu ihmeessä, ettet lattialle putoa! Näytät ihan aaveen nähneeltä!

Tarina laittoi kahvin tulemaan ja kaivoi kaapista paketillisen suklaakeksejä kahvileiväksi. – Olen pahoillani, etten ole ehtinyt hakemaan muuta kahvileipää. Olin koko päivän metsässä kuvaamassa, kun ilma sattui olemaan juuri sopiva ja valaistus mitä ihanteellisin.

Tarina istahti pirttipöydän toiselle puolelle ja kehotti ystäväänsä kertomaan huolensa. Kaija ryki kurkkuaan kuin itkuun purskahtamaisillaan ja sanoi; – En jaksa enää näitä jokapäiväisiä ikäviä uutisia. Mielestäni minulla on tarpeeksi huolia itsellänikin, lapsistani, kaiken koossa pitämisessä, työssäni ja poikaystävässäni. Mutta kun entinen miehenikin lykkää lusikkansa soppaan jatkuvasti, aiheuttaen huolta niin minulle kuin lapsillekin, alkaa mitta olla jo täysi. Et kyllä ikinä usko, mitä nyt on sattunut, hän jatkoi. – No en todellakaan osaa arvata, joten kerro ihmeessä, Tarina kehoitti. Hän tiesi entuudestaan, että kaikkein parasta tapa kuunnella ystäväänsä, oli nyökkäillä tai huokailla tarinan edetessä, eikä yrittääkään puhua väliin, sillä Kaijan tapa kertoa asiansa oli niin intensiivinen ja hänellä oli niin suuri tarve purkaa paha olonsa toiselle, ettei hän edes kuullut, jos hänelle yrittäisi väliin antaa kommenttia tai neuvon tapaista.

– Tyttäreni soitti hätäisenä kesken työpäivän, kertoen että hänen isänsä, ex-mieheni siis, oli soittanut ja kertonut asuvansa kadulla, sillä hänen naisystävänsä oli kuulemma heittänyt hänet pihalle ilman mitään syytä. Sen lisäksi hän oli kertonut aikoneensa tehdä itsemurhan, elämän toivottomuuden vuoksi, mutta joku oli ehtinyt hätiin ja pelastanut hänet hänen yrittäessään kävellä mereen. Nyt – kaiken sen hirveyden lisäksi, hänellä oli todettu vakava sairaus, jonka puitteissa pitää käydä hoidoissa monta kertaa viikossa. Eikä se vielä mitään, mutta isä oli painostanut kovin sanoin tytärtään auttamaan häntä hänen elämänsä järjestämisessä ja suorastaan vaatinut, että hän voisi muuttaa tyttärensä pieneen yksiöön asumaan, kunnes saisi oman asunnon ja työtä uudelta paikkakunnalta. Jos tytär asuisikin yksin, niin väliaikaisesti se kai olisi mahdollistakin, mutta hänellä oli poikaystävä, joka asui hänen kanssaan. Eivät he mahtuisi millään kaikki vajaan neljänkymmenen neliön asuntoon.

Tarina ei voinut kuin ihmetellä, miten yhden ihmisen eteen voikin aina tulla kaikki mahdolliset maailman ongelmat. Tietysti tuossakin tapauksessa oli sivusta helppo ajatella, että eihän ex-miehen asiat enää pitäisi aiheuttaa päänvaivaa, mutta olihan hän kuitenkin Kaijan lasten isä. Se, mikä tapahtuu isälle, aiheuttaa pahaa mieltä ja surua myös lapsille, joka taas surettaa äitiä, eli tässä tapauksessa Kaijaa. – Voi sinua, Tarina huokasi. – Ethän nyt kuitenkaan ota liian suurta taakkaa tästä itsellesi? Tiedän, että tyttäresi kärsii isänsä tilanteesta ja tahtoisi auttaa jos voisi, mutta onhan ex-miehesi kuitenkin aikuinen mies ja lopulta itse vastuussa tekemisistään ja elämänsä järjestämisestä.

– Niin yritän ajatella itsekin, enkä tee yhtään mitään asialle itse, mutta en voi myöskään ohittaa tyttäreni pahaa mieltä painostuksen takia ja surua ja hätää isänsä terveydentilasta, Kaija sanoi. – Et tietenkään, kunhan muistat, että sinä et voi kantaa edes tyttäresi taakkaa. Korkeintaan voit kuunnella, tukea ja antaa neuvoja, Tarina jatkoi. Hetken Kaija vielä analysoi tilannetta ja mietti miten saisi tyttärensä tasapainon palautettua, mutta sitten Tarinan hienovaraisen aiheenmuutoksen saattelemana Kaijankin mieli alkoi jälleen kerran rauhoittua ja kahvihetken päätteeksi mökistä lähti aivan erinäköinen Kaija, kuin sinne oli saapunut. Näitä rauhoittelu ja kuunteluhetkiä Tarina muisti jo eräitäkin kymmeniä heidän lyhyen tuttavuutensa ajalta. Jotkut nyt vaan tarvitsivat toisen olkapäätä enemmän kuin toiset.

Kun Kaija oli kadonnut pihapiiristä, Tarina yritti saada mietteensä pois äskeisestä aiheesta, vaikka mielen pohjalla kummittelikin se ikuinen tosiasia, ettei hänellä vaan ollut koskaan kuulijaa tai turvallista olkapäätä, johon nojata, kun itse ei tuntenut enää jaksavansa. Tai siis ei ollut ollut. Nythän tilanne oli toisin, vaikka vieläkin tietysti olisi parantamisen varaa monin tavoin. Nyt hän tunsi kuitenkin ensimmäisen kerran elämässään, että joku todella välitti hänestä ja siitä, miten hän voi. Jo se tieto itsessään antoi lisää voimia ja oli kuin näkymätön olkapää, johon saattoi joskus huokaisten painaa päänsä, kun tuntui, että kukaan muu ei ymmärrä. Tarina havahdutti itsensä mietteistään ja haki kameran tarvikkeineen eteisestä, jonne oli ne jättänyt Kaijan tullessa. Nyt olisi aika purkaa päivän työt ja sen jälkeen hän nappaisi kirjan, jota oli paraikaa lukemassa. Hän suunnitteli hyppäävänsä riippukeinuunsa lepäämään ja lukemaan, kunnes olisi aika tehdä pientä iltapalaa. – Onneksi metsässä tullut ennakkoaavistus ei tällä kertaa liittynyt minuun mitenkään suoranaisesti, hän kiitteli mielessään. Olisipa hän silloin tiennyt, miten väärässä hän olikaan…