Hävityksen kauhistus

Luku 5. Hävityksen kauhistus

Tarina heräsi hirveään rysähdykseen ja koko huone kylpi hetken kirkkaassa valossa kuin keskipäivällä. Kesti muutaman sekunnin tajuta, että hän oli nukahtanut sohvalle ja että ukkonen oli aivan mökin päällä, iskien mitä todennäköisemmin johonkin todella lähelle. Tarina kimposi sohvalta pystyyn kuin jousi ja juoksi katsomaan palaako jossain. Korvissa soi edelleen kova paukahdus, joten salama oli iskenyt johonkin, se oli varmaa. Uusi jyrähdys yhtäaikaa häikäisevän kirkkaan salaman kanssa sai Tarinan hypähtämään säikähdyksestä ja pinkaisemaan nopeasti eteiseen ja saappaat jalkaan vedettyään ulos ovesta. Oli pakko tarkistaan ulkoapäin, ettei taloon ollut osunut. Paukaus oli sen verran raju, että koko mökki oli tärähtänyt sen voimasta. Kesti hetken silmien tottua pimeään kesäyöhön. Jostain tuli hienoista savun hajua ja Tarinan sydän hypähti pelosta. Entä jos talo palaisi? Tänne saakka kestäisi ikuisuuden saada palokuntaa ja hänellä ei ollut tarpeeksi vettä sammuttaa yksin paloa. Hän huokaisi kuitenkin helpotuksesta huomattuaan, että aitan nurkalla olleesta koivusta kulki musta vana lähes koko matkan aitan katon korkeudelta maahan saakka. Salama oli siis iskenyt vain puuhun. Uusi jyrähdys sai Tarinan hetkeksi pysähtymään, mutta samalla hän pani merkille, että nyt salaman ja jyrähdysten välillä oli jo pidempi väli, joka tarkoitti sitä, että ukkonen oli siirtymässä kauemmaksi. Hän päätti käydä tarkistamassa vahingon lähempää ja käveli aitan nurkalle todetakseen, että koivu ei ollutkaan ainoa, joka oli saanut siipeensä. Aitan katosta oli revennyt aikamoinen siivu. Salama oli osunut ensin aitan kattoon ja kulkenut sitten siitä aivan vieressä olevan koivun runkoa myöten maahan. Tarina tarkisti, ettei aitan kattorakenteista noussut savua ja palasi sitten sisään. Vasta eteisessä hän tajusi olevansa ihan läpimärkä kovasta sateesta. Säikähdys oli vienyt ajatukset niin toisaalle, että hän ei ollut huomannut ottaa edes takkia päälleen ulos rynnätessään. Nyt hän alkoi täristä kylmästä ja haki kiireesti kuivat vaatteet ylleen.

Vuorokausi ei ollut edes vielä vaihtunut, hän huomasi kelloa vilkaistessaan. Hän ei uskaltanut sytyttää sähkövaloja, vaan laittoi kynttilän palamaan keittiön pöydälle ja istahti hetkeksi, vain huomatakseen että tärisi kuin haavanlehti. Se johtui varmasti osittain kylmästä, mutta aivan yhtä selvästi säikähdyksestä, jonka unesta herääminen hurjaan pamaukseen oli aikaansaanut. Tämä päivähän on täynnä huonoja asioita, hän manasi. Oli vielä lähes puolituntia aikaa vuorokauden vaihtumiseen. Mitähän vielä ehtii tapahtua, hän mietti ja kaatoi illalla termospulloon laittamaansa teetä kuppiin. Tee maistui jo eiliseltä ja oli jäähtynytkin, mutta se sai nyt kelvata. Olo oli hutera ja hieman pelotti mennä nukkumaan, koska aitan kohtalo huolestutti edelleen. Kattoon tullut reikä olisi saatava peitettyä heti aamulla ja korjattavakin se olisi mahdollisimman pian. Tarina mietti mistä siihenkin saisi rahat, sillä viime aikaisilla töilllään hän hädin tuskin eli, eikä hänen taloutensa olisi millään kestänyt tällaisia lisämenoja juuri nyt.

Aamulla Tarina heräsi lintujen kirkkaaseen lauluun, auringon kurkistellessa verhojen välistä rajun ukkosmyrskyn hälvettyä. Hän avasi makuuhuoneen ikkunan ja sisään tulvahti uskomattoman raikas ja monivivahteinen kesäaamun tuoksu. Samassa hän muisti painajaismaisen yöherätyksensä ja vetäisi yöpaitansa päälle ulkoilutakkinsa ja eteisestä saappaat jalkaansa. Olisi heti lähdettävä katsomaan vahingot tarkemmin, joten aamukahvi saisi nyt odottaa, kunnes hän tietäisi, olisiko kohta enää varaa edes keittää sitä. Aitan nurkkaus näytti lohduttomalta. Joka puolella maassa oli koivun säleitä ja kattorakennelmien palasia. Osa hiiltyneinä mustiksi kokkareiksi. Päivänvalo toi kauhistuttavan totuuden entistä selvemmin esille. Pienen aitan katosta ei ollut juuri mitään jäljellä ja koivu oli niin surkeasti kärsinyt, että Tarina arveli sen hitaasti kuolevan vammoihinsa. – Mikä harmi, hän ajatteli. Se oli koko pihan kaunein puu. Häikäisevän valkoisen runkonsa ja riippuvien oksiensa ansiosta se pärjäsi jopa vanhojen Suomi-filmien romanttisille koivumaisemille. Nyt se olisi kuitenkin mennyttä, siitä hän oli lähes varma. Tarkemmin katsoessaan Tarina huomasi, että salaman viilto oli tehnyt syvän loven myös aitan seinän yläosaan ja siirtynyt vasta sitten koivun runkoon. Punamulta seinästä oli siitä kohden nyt kaikkea muuta kuin punaista ja se tietäisi lisäremonttia jälleen. Tarina päätti siivota pihan sotkut heti aamupäivällä, sillä muuten se toisi mieleen vain tuon onnettoman päivän, jolloin mikään ei ollut mennyt kuten olisi pitänyt. Kaipuun terävä pisto tuntui sydämessä, kun hän muisti saamansa tekstiviestin ja sen, miksi ylipäätään sohvalle oli illalla nukahtanut. Tarina huokaisi syvään ja tunsi hetken syvää mielipahaa heidän vaikeasta tilanteestaan, jolle ei ratkaisua kai löytyisi koskaan, ellei jokin elämää suurempi ihme tapahtuisi. – Tänään en sure sitä enempää, hän päätti. Sellainen asia, mille ei itse mitään voi, on parempi antaa olla ja katsoa, josko aika tai elämä järjestäisi asiat parhainpäin.

Juuri kun hän aikoi kääntyä takaisin mökkiin keittämään aamukahvia, hän kuuli tieltä lähestyvän auton äänen ja jäi odottamaan kuka tähän aikaan mahtaisi olla eksynyt näin kauas päätieltä. Kun tutun näköinen auto kaarsi koivukujalta pihatielle, hän suorastaan unohti hengittää. Tuon auton hän kyllä tuntisi vaikka unissaan, mutta mitä ihmettä sen kuljettaja teki täällä, hänen metsätiellään ja tähän aikaan aamusta…?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s